On sitä.

Pakkanen paukkuu ulkona, ja koirulit hyppelehtivät pikapissalle, kun tahtoo varpaat jäätyä. Sisällä on mukava köllötellä viltin mutkassa emännän kainalossa sohvalla. Koko perhe on syönyt jouluherkkuja hyvin. On mennyt kinkkua laatikoita, suklaata ja suolapähkinöitä. Niin. Kaikkea tätä. Mutta kaikkea ei kuitenkaan ihan luvan kanssa...

Eilen kävimme elokuvissa Oulussa, ja sillä välin oli sohvapöydältä hävinnyt joulupukin tuoma LASINEN kulho suklaineen. Kansi oli vain pöydällä, ja lasikulho siististi koiranpedillä. Fazerin sinisistä oli vain paperit jäljellä, tosin ei vissiin aivan kaikki nekään. Osa suklaasta tulee varmaan paperien kanssa aikanaan koirasta ulos.

Juu tiedän. Suklaata ei saa syöttää koirille. No, ei nuo ymmärrä. Ja ei sitten millään muista ihan kaikkea itsekään nostaa ylös.... On noille kelvannut liköörikonvehditkin... Mikä siinä onkaan että ovat noin persoja...

Nita on kuitenkin jo toipunut leikkauksesta, lääkekuuri loppunut, ja elämänilo palannut. Syö niin kuin ennen, ja leikkiin haastaa toista koiraa aivan kuten aikaisemminkin. Haava parani hyvin, eikä kauluriakaan tarvinut kauaa pitää. Ainut ikävä asia, että pentuja emme voi Nitalla koskaan hankkia, se harmittaa vietävästi. Uusia ideoita itää ajatuksissa, pentuja katsellut, ja rotu 99% mietittynä. Mutta vielä ei ole sen aika.

Eipä ole elämäniloista ja arjenmakuista tänään asiani. Ruokahaluttomuudelle ja siitä seuranneelle pienelle vuodolle löytyi syy. Eikä se suinaan ollut "oppikirjojen mukainen" puolenvälin raskauden oireita. Nita sai keskenmenon, josta seurasi paha, paha kohtutulehdus. Mikä oli ensin, sikiöiden kuolema vai kohtutulehdus, en tiedä. Pentuja ei kuitenkaan ole tulossa, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Emme jääneet arpomaan säästetäänkö kohtu, kun eläinlääkäri suoisitteli koiran hengen säästämiseksi kohdunpoistoa.

Niinpä meillä on tällä hetkellä toipilas koira, joka alkaa selivitä lääketokkurasta. Antibioottikuuri ja kipulääkeet menevät vielä useamman päivän. Laserilla aloitan hoitamisen, ja homeopatia tukihoitona mukana. Rakkautta ja hellyyttä jaetaan sitten Nitalle koko pentueen edestä.

Näin siinä kävi, vaikka rohkenin epäillä. Meidän suursyömäri on nirsoillut muutaman päivän. Koira, joka normaalisti syö vaikka pienet kivet, ettei kaveri saa, ei syö. Paitsi herkkuja. Juustoa kyllä menis. Ja makkaraa. Kananmunaa suostui syömään aamulla, vähän. Oman ruuan kun kuppiin pistin, niin Nita kävi vain haistamassa, heilautti häntää nolona ja poistui paikalta. Ennenkuulumatonta.

Hellyydenkipeys ei ole poistunut, vaan syliin tulee mielellään. Pikku-fifi. Pentukammari on suunnitteluvaiheessa, kai sen voisi jo alkaa rakennella valmiiksi. Eipähän joulunpyhinä tarvi niistä huolehtia. Aika tuntuu matelevan, kun odottaa pieniä harmaita. Voisin kyllä kuvitella, että jossain vaiheessa ajatukset saattavat muuttua...

Ultrassa vierailu suoritettu. Nitan kasvattaja oli myös mukana, sattumalta. On se hyvä, että asuu lähellä, ja tekemisissä ollaan paljon. Lääkäri ei osannut tietenkään sanoa onko siellä paljon vai vähän, mutta jotain ainakin pitäisi olla. Kasvattaja totesi kotimatkallamme, että saman näköistä oli Mersullakin aikoinaan, kun Nitaa ja 8 muuta sisarusta odotti. Luotan siis lopputuloksen olevan positiivinen, ja pentuja talossa loppiaisena, paljon tai vähän.

Metsämiehet hoi, te ketä kiinnostaa lintumetsällä käynti. Pistäkää korvan taa harkintaan kaunis harmaa sydämenmurskaaja metsäkaveriksi. Ja onhan näistä muuhunkin harrastustoimintaan, niin agilityyn kuin canicrossiin, tai vaikkapa koirahiihtoon.

Huomenna varailen ultra-aikaa. Isännän mielestä näkeehän sen sitten, mutta tietähän se minut. Enhän MINÄ malta kyllä. Pitäähän mun tietää varmaksi, onko se vai eikö se ole. Kyllä musta ainaki TUNTUU siltä. Kun musta tuntuu että se on entistä "höveliäämpi", entistä riippuvaisempi, entistä miellyttämisenhaluisempi,... Ja ihan kun se olisi jo vähän muuttanut malliaankin.... No, toinenkin koira kyllä on.... onkohan ne vain lihoneet??? Voi jee.

Minä olen suunnitellut kuinka pentukammarin teen. Miettinyt kuinka minun pitää muuttaa alakertaan koirakammariin.... Eihän tuo Nitukka VOI olla yksin, ei... Entäs jos se tulee yläkertaan ja penikoi meidän sänkyyn?? Ja miten ne pennut sitten ylhäällä pärjäis, ei mitenkään.... Juu, kyllä mun on muutettava hyvissä ajoin alakertaan pikkuisen piskini kanssa, että se kerkiää kotiutua uuteen huoneeseensa. Odottavan aika on pitkä. Vaikka mä olen jo keränny sanomalehtiä varulta, ja vaikka siihen hommaan on valjastettu jo puolet ystävistäkin....

Ensi viikon lopulla ollaan viisaampia. Joko tai. Ei oo muuta mahdollisuutta.

Tänään kello soi 03.08, ja aikaisesta aamuheräämisestä selvittyä matkasimme Nitan ja kasvattajan Mepan kanssa halki harmajan Suomen. Meillä oli treffit Mäntsälässä Nitan sulhasen Tarmon kanssa. Treffit sujuivat hyvin, ja testien perusteella astutusajankohta osui nappiin. Kotimatkalla jännitys oli jo helpottanut, mutta luonnonvoimat päättivät väsyneet matkalaiset pistää koetukselle. Jyväskylästä lähtien vettä tuli reilusti taivaalta, näkyvyys oli heikko. Viimeiset 100 km Pyhäsalmelta pohjoiseen alkoikin tulla räntää, ja vauhti tippui entisestään. Pääsimme kuitenkin turvallisesti perille pitkältä matkalta. Nita otti rennosti omassa takaboksissaan, eikä turhan montaa kertaa nokkaa viitsinyt nostaa ylös. Se hyvä puoli meidän koirien kanssa matkustaessa, että kumpikin nauttii autonkyytistä, ja olisivat aina halukkaita matkalle, aivan sama minne.

Uusi blogimme on julkaistu tänään. Voit lulkea uusia postauksia RSS kautta.